Tutkiessani psykologisia ongelmiani melko myöhään elämässäni huomasin jotain täysin odottamatonta: että vaikka olin alitajuisesti välttänyt 'surullista' tunnetta koko elämäni, tämä tunne ei ollut vain tyydyttävä, vaan myös avain siihen, kuka todella olen. Olin siihen asti sanonut, että tavoitteeni elämässä on olla 'onnellinen'. Tämän löydön jälkeen tajusin kuitenkin, että olin paljon enemmän kiinnostunut tuntemaan syvän surun, joka on olennainen osa elämää.

Ensimmäistä kertaa törmäsin suruni, kun osallistuin yli kuukauden mittaiseen 10 istunnon tunne-vapautusterapiakurssiin koulutetun ohjaajan kanssa. Palasin ensin lapsuuteeni ja vapautin valtavan vihan siitä, kuinka äitini oli kohdellut minua.

Käsiteltyäni näitä tunteita muutaman ensimmäisen istunnon aikana huomasin kuitenkin jotain outoa. En ollut enää vihainen. Sen sijaan kävelin ympäriinsä päiviä ja tunsin syvää, syvää surua. Vihon alla huomasin olevan valtavaa surua.

Minua kiinnosti eniten tässä tunteessa, että se oli uusi elämänkokemus. Olin tietysti ollut surullinen ennenkin, mutta yleensä tiettyihin tapahtumiin liittyen: vanhempieni kuolemaan, JFK:n ammumiseen, avioerooni. Tämä oli erilaista: minuutti minuutilta, tunti kerrallaan kokemus, jota ei provosoi erityisen traumaattinen tapahtuma.

Tajusin, että olin siihen asti ollut vahvasti suojattu surua vastaan. 'Oletusmallini' oli, että aina kun se ilmaantui jokapäiväiseen elämääni, yritin tiedostamattani välttää sitä. Laittaisin television päälle, käännyin työprojektiin, menin syömään. Vasta kun väistämätön suru tuli vastaan, kuten isäni kuolema, annoin itseni tuntea sen.

Mutta nyt tunsin ensimmäistä kertaa suruni päivittäin. Oli nöyryyttävää tajuta, kuinka paljon surua minulla oli sisälläni, jota en ollut koskaan aiemmin tunnustanut.

Toinen asia jäi mieleeni myös. Olin siihen asti jakanut tunteeni rennosti 'hyviin' ja 'pahoihin', ja tunteet kuten 'surullisuus', 'masennus', 'energian puute', 'onneton' niputettiin 'pahan' -luokkaan. Mutta nyt huomasin, että kun tunsin oloni 'surulliseksi', tunsin itseni myös avoimeksi, hylätyksi ja että se oli tyydyttävä, 'hyvä' tunne. Kun olin masentunut, tunsin oloni 'pahaksi' - jäykkä, supistunut, suljettu. Olin hämmästynyt huomatessani, että nämä kaksi tunnetta olivat vastakkaisia ​​toisiaan vastaan, eivät samanlaisia. Huomasin myös, että ollessani 'surullinen' siirryin helpommin sellaisiin muihin 'avoimiin' tunneryhmiin kuten 'rakkaus', 'empatia' ja 'myötätunto'.

Tulevina kuukausina, jolloin tunsin oloni masentuneeksi, en yrittänyt tukahduttaa sitä enkä tehdä jotain tehdäkseni minut 'onnelliseksi'. Sen sijaan työskentelin rentouttaen ja puristaen lihaksiani, hengittäen masennukseeni siirtyäkseni 'masennetusta' tunteesta 'surulliseen'. Kun tein niin, masennukseni ei vain noussut, vaan huomasin olevani avoin rakastaville, lempeille tai empaattisille olemisen tiloille.

Ennen näitä kokemuksia olin ajatellut, että elämäni tavoitteeni oli olla 'onnellinen', ja olin usein tuntenut, että minulta puuttuu jotain, kun en ollut sitä. 'Surullisuuden' tutkimisen tuloksena kuitenkin huomasin, että tämä tunnesarja oli paljon sopivampi sille, kuka todella olen. Miksi en saisi olla surullinen, kun otetaan huomioon vaikea lapsuuteni, tuska, jota tunnen säännöllisesti maailman kärsimyksestä, tuskani kohdata unohduksen ikuisesti?

Oli myös mielenkiintoista havaita keskeinen syy, miksi en ollut koskaan ennen arvostanut suruani: tapa, jolla voimme tehdä -kulttuurimme näkee sen heikkoutena. Se on upotettu meidän kieleemme: esim. 'hän on surullinen tapaus'. Surullisia ihmisiä pidetään häviäjinä.

Olin yllättynyt huomatessani, kun aloin tuntea oloni mukavaksi suruni kanssa, kuinka epämukavaksi se teki monista muista. Satuin lounaalle säätiön johtajan kanssa (ironista kyllä, säätiön johtajan kanssa, joka käsittelee psykologisia ongelmia) 'vapauden tunnekurssini' aikana. Kun selitin uusia löytöjäni surusta, hänestä tuli välittömästi epämukava ja hän alkoi sanoa esimerkiksi 'älä ole surullinen, ole onnellinen!' Vastasin hymyillen: 'Älä ota pois suruani, olen juuri löytänyt sen!' Hän nousi yhtäkkiä pöydästä ja katosi sanaakaan. (Ja lounasta ei ollut vielä edes tarjottu!)

Työntelen edelleen usein tiedostamatta surullisia tunteita. Mutta teen niin harvemmin, ja kyky tuntea syvää suruani on rikastanut ja syventänyt elämänkokemustani mittaamattomasti.

Tohtori Pat Love käsittelee tässä eksklusiivisessa haastattelupätkässä, kuinka voimakkaita tunteita, kuten surua, aivomme käyttävät signaalin antamiseen.