Aikuisina meitä kehotetaan kunnioittamaan ja arvostamaan vanhempiamme. Meitä muistutetaan usein ymmärtämään heidän kamppailuaan ja antamaan anteeksi ja unohtamaan heidän aiheuttamansa tuska. Jos olemme ristiriidassa vanhemman kanssa, meitä rohkaistaan ​​sovintoon ja ylläpitämään suhdetta. Vaikka ominaisuudet, kuten kunnioitus, ystävällisyys, myötätunto, kiitollisuus ja anteeksiantaminen, ovat kaikki erittäin tärkeitä, ne eivät poista vanhemman positiivisen tai negatiivisen vaikutuksen jälkiä. Olipa nykyinen suhteemme vanhempiimme mikä tahansa, päämme sisäistämä vanhempi vaikuttaa silti meihin lukemattomilla tavoilla.

Menneisyydellämme on raskas käsi nykyisyyden muovaamisessa: miten näemme itsemme, miten toimimme ja kuinka odotamme muiden vastaavan meihin. Varhaisimpien talonmiestemme vaikutus meihin on niin suuri, koska olemme täysin avuttomia ja riippuvaisia ​​heistä ja koska se, miten he liittyvät meihin, ohjaa aivomme sosiaalisia piirejä. Imeväisinä sopeudumme mihin tahansa sosiaaliseen ympäristöön, johon synnyimme; näin ollen varhaisimmilla vuorovaikutuksillamme on pysyvä vaikutus. Valitettavasti ne vuorovaikutukset, joita ei ollut viritetty – esimerkiksi kun meitä ei nähty selvästi, milloin emotionaalinen nälkä oli suunnattu meihin, kun meitä ei lohdutettu tai saatu tuntemaan olonsa turvalliseksi tai kun meitä jopa kohdeltiin tavalla, joka jätti meidät kauhun tunteeseen – muokkaa myöhempiä yhteyksiämme muihin ja jopa itseemme.

Sen tunnustaminen, että vanhempamme olivat ihmisiä ja siksi puutteellisia, ei ole yritys olla ankara heille tai jäädä menneisyyteen. Kyse on itsemme paremmasta ymmärtämisestä ja sen päättämisestä, mitkä lapsuutemme mallit eivät palvele meitä nykyisessä elämässämme. Saatamme huomata, että on aika kuoria pois integroimamme negatiiviset peitteet, haastaa omaksumamme tuhoisat käsitykset ja muuttaa kaikkia malleja, joilla ei ole järkeä sille, keitä me todella olemme nyt, kun olemme itsenäisiä aikuisia.

Riippumatta siitä, miten he suhtautuvat meihin tai keitä vanhempamme ovat nykyään, sillä, kuinka he kohtelivat meitä, kun olimme nuoria, on voimakas, pysyvä vaikutus. Vaikka vanhempamme loukkasivatkin tavoilla, jotka johtivat siihen, että meillä ei ollut juurikaan tai ei ollenkaan yhteyttä heihin aikuisina, heidän vaikutuksensa on silti todennäköisesti aktiivinen osa elämäämme. Tämän hyväksymisen tavoitteena ei ole demonisoida vanhempiamme. Ei myöskään sitä, että tuntee itsensä uhriksi tai juuttuu vihan ja syyllisyyden kierteeseen. Tavoitteena on pikemminkin ymmärtää, mitä meille tapahtui, ja todella oppia tuntemaan ja tunnistamaan sisäiset vanhemmat. Sitten voimme alkaa nähdä itsemme ja muut myötätuntoisemmin ja selkeämmin. Voimme erottaa oman näkemyksemme asioista. Ja viime kädessä voimme muuttaa käyttäytymistämme vastaamaan todellisia halujamme ja toiveitamme.

Tärkeä osa tätä prosessia on alkaa nähdä vanhempiamme realistisemmin. Ne eivät ehkä olleet niin huonoja tai hyviä kuin niistä luomamme karikatyyri, mutta sekä niiden positiiviset että negatiiviset ominaisuudet vaikuttivat meihin todella. Tämä vaikutus ei luultavasti ollut mustaa tai valkoista, ja saatamme tuntea heihin erilaisia ​​nyt, mutta se ei muuta sitä, mitä tapahtui. Todelliset asiat saivat meidät tuntemaan tapojamme. On oikein tutkia ja haastaa kaikki tahattomat negatiiviset ja tuhoisat vaikutukset kehitykseemme.

Tehdäksemme tämän meidän on hyväksyttävä, että mikä tahansa kipu, jota tunsimme kasvaessamme, ja mitkä tahansa tunteet, jotka ympäröivät tätä kokemusta, ovat todellisia. Se, mitä tunsimme, mitä pohdimme ja mitä sisäisimme, oli todellisuutemme. Lapsuudessamme meidät pakotettiin tuntemaan tietyllä tavalla, ja sillä on merkitystä. Meidän ei tarvitse esittää tekosyitä vanhemmillemme tai järkeistää käyttäytymistä, joka loukkaa meitä. Voimme jopa tuntea myötätuntoa vanhempiamme kohtaan erillisinä, kamppailevina ihmisinä, mutta se ei tarkoita, että meidän tarvitsee yhtyä siihen, miten he kohtelivat meitä, tai puolustaa tätä kohtelua samalla tavalla kuin kohtelemme itseämme.

Menneisyytemme kohtaaminen ei tarkoita, että meidän on muistettava tarkasti, mitä meille tapahtui täydellisesti. Voi olla vaikeaa koota tarkasti, mitä sanottiin tai miten tietyt tapahtumat menivät, mutta se ei mitätöi tai mitätöi kokemustamme. Nuori nainen, jonka kanssa puhuin äskettäin, kamppaili muistaakseen, heittikö hänen äitinsä kirjalla häntä lapsena. Erityinen muisto tuntui epämääräiseltä ja sekavalta, mutta se, mitä hän saattoi muistaa, oli kauhuissaan äitinsä satunnaisesta luonteesta. Mies, jonka kanssa puhuin, tunsi aina pettymyksen isälleen. Hän muisti isänsä vaikuttaneen kriittiseltä ja välinpitämättömältä hänestä pienenä poikana. Silti hän tunsi syyllisyyttä, koska hänen isänsä oli myös ryhtynyt tiettyihin toimiin, jotka vaikuttivat tukevilta, kuten ajanut hänet urheilutapahtumiin tai maksanut hänen pääsystä yliopistoon. Mies ei muistanut kertaa, jolloin hänen isänsä olisi selvästi sanonut, ettei hän pitänyt hänestä, mutta hänestä tuntui siltä, ​​kun hänen isänsä katsoi häntä ja kuinka hän jätti hänet huomiotta. Tärkeää ei näissä tapauksissa ole tarkat yksityiskohdat, vaan tunteet, jotka sekä mies että nainen poimivat ja joihin sitten reagoivat hyvin pieninä lapsina.

Molemmat ihmiset sisäisivät vanhempiensa tiettyjä asenteita, jotka vaikuttivat heihin koko heidän elämänsä ajan. Nainen tunsi olevansa huono, kuin hänessä olisi jotain vialla, mikä sai hänen ympärillään olevat ihmiset 'hulluksi'. Hän tunsi olevansa peloissaan ja epäluottamus muita kohtaan ja yleisesti ottaen epäluuloinen ja suojeleva itseään. Miehen tapauksessa hän vietti suuren osan elämästään työskennellen äärimmäiseen stressiin ja väsymykseen saakka saadakseen hyväksynnän tai rakkauden tunteen, jota hän ei koskaan tuntenut lapsena. Tuntuimmepa sitten epäluottamuksellisina, peloissamme, epävarmoina tai rakastettamattomina, emotionaalinen ilmapiiri, jossa kasvoimme, muokkaa identiteettimme ja suhteemme muihin.

Kiinnitysteoriakertoo meille, että tärkeintä nykypäivän ihmissuhteissamme ja omassa vanhemmuudessamme ei ole vain se, mitä meille tapahtui, vaan se, missä määrin pystymme ymmärtämään ja tuntemaan meille tapahtuneen täyden tuskan. Muut tutkimukset esim yksi äskettäin Saksassa osoittavat, että 'vanhempien ja lasten onnellisuuden (elämän tyytyväisyyden) välillä on vahva kaksisuuntainen yhteys, jopa sellaisilla 'lastella', jotka ovat kasvaneet, muuttaneet omaan kotiinsa ja solmivat parisuhteen. Meidän on ymmärrettävä emotionaalinen kokemus vanhempiemme kanssa, jotta voimme elää omaa elämäämme. Se ei tarkoita, että meidän pitäisi kohdata vanhempiamme. Ongelmiemme ratkaiseminen oikean henkilön kanssa ei välttämättä auta, eikä se useinkaan mene toivomallamme tavalla. Meidän on kuitenkin ratkaistava ongelmamme lapsuudestamme peräisin olevan vanhemman kanssa, joka viipyy mielessämme, jotta voimme jatkaa eteenpäin omilla ehdoillamme. Me voimme erottaa historiamme kielteisistä puolista, jotka kertovat siitä, kuinka kohtelemme itseämme ja muita sekä tapoja, joilla saamme laukaisumme ja reagoimme tilanteisiin sen sijaan, että toimisimme todellisena minämme.

Siitä hetkestä lähtien, kun synnymme, elämämme kuuluu meille. Voimme arvostaa sitä, että vanhempamme antoivat meille elämän ilman, että he olisivat antaneet elämäämme heille noudattamalla heidän lapsilleen kirjoittamiaan ohjeita. Voimme hyväksyä vanhempamme todellisina ja erillisinä ihmisinä, arvostaen ja jäljittelemällä heidän hyviä ominaisuuksiaan ja hylkäämällä vapaasti huonot. Tämä tarkoittaa usein sitä, että haastamme sen, miten he näkivät meidät, ja löydämme oman käsityksemme siitä, keitä olemme. Tämän tekeminen ei ole vihamielistä toimintaa vanhempiamme kohtaan, vaan itsemme vapauttaminen, ja meille, joista tulee vanhempia, se on todellinen lahja lapsillemme.